Kohujen aikakausi köyhdyttää keskustelua
Aikaamme leimaa kohujen kauhistelu, yksittäisten ajatusten alleviivaaminen ja mustavalkoisen totuuden todistelu. Julkinen keskustelu tuntuu yhä useammin rakentuvan hetkellisille sutkautuksille, irrotetuille mietteille ja nopeille tuomioille. Harva malttaa pysähtyä kokonaisuuden äärelle.
Kun esimerkiksi yksittäinen puolueen jäsen lausuu julkisesti harkitsemattoman – ja siksi julkisuusarvoltaan kiinnostavan – ajatuksen, siitä kärsii usein koko puolue. Yksilön sanomiset muuttuvat hetkessä kollektiiviseksi stigmaksi, ja sitä on vaikea häivyttää, vaikka lausunto olisi poikkeus eikä sääntö. Kohu elää omaa elämäänsä, ja sen varjoon jäävät asiapohjaiset linjaukset, pitkäjänteinen työ ja aito poliittinen tahtotila.
Hyvä on, jos lukija jaksaa hektisessä maailmassamme perehtyä sutkautusten taakse, hahmottaa kokonaisuuden – ja tämän jälkeen on edelleen sitä mieltä, että median korostama kohu on paikallaan. Se on kriittistä lukutaitoa parhaimmillaan. Pelkoni kuitenkin on, ettei mediakriittisyyteen olennaisena osana kuuluvaa pitkäjänteistä lukemista malteta useinkaan tehdä. Ajan kanssa kilpailevat niin monet muutkin arjen askareet, työt ja harrastukset. Nopeasti omaksuttu otsikko voittaa hitaasti rakennetun ymmärryksen.
Ongelma on siinä, että poliittisten kohujen viestintä ja niiden vastaanottaminen ovat turhan yksinkertaistavia. Monimutkaiset ilmiöt typistyvät oikeisiin ja vääriin mielipiteisiin. Tällainen asetelma on uhka demokratialle, jonka ytimessä ovat sananvapaus, näkökulmien moninaisuus ja erilaisten mielipiteiden yhteensovittaminen.
Jos annamme kohujen määritellä politiikan sisällön, kavennamme keskustelun tilaa. Demokratia ei vahvistu sillä, kuka huutaa kovimmin. Se vahvistuu sillä, että yritämme ymmärtää toisiamme ja erilaisia mielipiteitä. Se vaatii joskus myös aidosti vaivaa.
Teksti on julkaistu muun muassa Hämeen Sanomissa 8.1.2025 ja Etelä-Suomen Sanomissa 9.1.2025.